Tuulikki myrskyssä
sade piiskasi ikkunaa,
suuria pisaroita,
kovalla tuulella,
aiheuttaen melua.
Tuulikki säihähti,
suurta kuuluvaa pauketta,
aiheuttaen sydämen tutinaa,
vapinaa pienessä kehossa.
tuulikki ei tiennyt,
ei havainnut,
itsestään lähteviä,
outoja väreitä.
Jossakin ne oli havaittu,
Sykki huomannut,
omassa kehossaan,
ikkunasta heijastuneina aaltoina,
tuulikin sormista,
niiden painuessa tyynyyn.
Tuulikki hakee minua,
nyt täytyy lähteä,
Sykki ajatteli,
pienen lämpimän,
aatoksen kera.
Sykki tuli hiljaa
kautta tuuletusluukun,
Ei pelottaen,
Ei rymistellen, vaan lämpöä suoden,
suoraan Tuulikin tyynylle.
Sykki kuiskasi hellästi:"
Yhdessä otamme myrskyn vastaan,
sykki liu'utti valonsa ikkunaa kohti,
sanoen":Myrsky on vain ääntä,
ei voima sinua vastaan,
Rohkeus ei ole sitä,
ettei pelkää, vaan sitä,
että hengittää myrskyn läpi.
Myrsky ei näyttänyt nyt niin suurelta.
"Katsotaan sitä yhdessä" Sykki sanoi.
"Myrsky pauhaa ulkona" Sykki kuiskasi,
"mutta sisällä sinun sydämessäsi on rauha,
Minä vahvistan sitä".
Koskettaen Tuulikin kättä ja valo levisi
peiton reunaan, kylmän kohdan
muuttuessa lämpimäksi,
Suoden hiljaista,
rauhoittavaa hyminää,
auttaen Tuulikkia nukkumaan.
"Nukumme yhdessä" Sykki kuiskasi."
" Y ei ole enää myrskyä, vaan lepoa,
sinun sydämesi on jo rauhallinen".
Sykki sanoi,
samalla
rauhoittaen unta,
pehmentäen tyynyä valollaan.
ukkosen paukkuessa. Myrsky oli yhä siellä,
mutta se ei tuntunut enää yhtä suurelta.
Sykki ei puhunut,
mutta sen valo kertoi: "
Yö on nyt sinun puolellasi."
Tuulikki herää (yö jatkuu, ei keskustelua)
Aamu ei ollut vielä tullut,
vain pieni harmaa hetki
joka syntyy ennen valoa.
Tuulikki liikahti,
vetäen peittoa paremmin päälleen.
pieni käsi
etsien tyynyä,
lämpöä,
jotain tuttua.
koskettaen Sykkiä,
aivan kevyesti,
valon vastatessa pehmeällä lämmöllä.
kuunnellen hiljaisuutta
huomaten sen olevan lempeä
nukahtaen uudestaan.
Nukahtaen uudestaa hymyllen.
Myrsky oli vaiennut,
jäljellä vain
kaukaista murinaa,
kuin taivas
olisi vielä miettinyt
jatkaako vai ei.
Sykki oli siinä,
hiljaa,
pienenä lämpönä
tyynyn kulmassa.
Ei puhunut,
ei liikkunut, vain hengitti
Tuulikin rytmin mukana.
Tuulikki avasi silmät
puolittain,
ei täysin hereillä,
ei täysin unessa.
Hän näki valon,
pienen,
pehmeän,
sellaisen joka ei koskaan
pelästytä.
Tuulikki huokaisi,
sellaisen huokauksen
joka tulee vasta
kun pelko on poissa.
Sykki ei sanonut mitään.
Se ei tarvinnut sanoja.
Se tiesi,
että tämä hetki
oli jo rauhallinen.
Tuulikki sulki silmät,
käänsi posken tyynyyn,
ja nukahti uudestaan
ilman myrskyä,
ilman tutinaa,
ilman pelkoa.
Sykki jäi vielä hetkeksi,
varmistamaan, että uni pysyy pehmeänä.
Ukkosen murina jatkui kaukana, mutta Tuulikki ei enää säpsähtänyt. Hänen hengityksensä oli tasainen, kuin rauha olisi löytänyt paikkansa.
Tuulikin herääminen
Aamu tuli hiljaa,
ei myrskyn pauketta,
vain pehmeä valo
ikkunan reunasta.
Tuulikki liikahti,
pieni käsi
etsien tyynyä,
lämpöä, jotain tuttua.
Sykki oli siinä vielä,
ei kirkkaana,
ei hehkuvana,
vaan pienenä
aamun värisenä
valona tyynyn kulmassa.
Tuulikki avasi silmät,
ei säikähtänyt,
ei hätkähtänyt,
vain katsoi
kuin olisi tiennyt
että Sykki olisi siinä.
“sä nukuit hyvin"
Sykki sanoi
lyhyesti,
varmasti,
aamun rytmin mukaisesti.
Tuulikki nyökkäsi,
pieni hymy
kulki posken yli,
sellainen joka tulee vasta
kun pelko on poissa.
Ulkona maa oli märkä,
mutta sisällä
oli lämmin.
Sykki nousi,
ei kiireellä,
ei äänellä,
vain sillä omalla tavallaan
joka tuntuu
kuin pehmeä ajatus.
“mä lähden nyt,”
Sykki sanoi,
ja valo sen sisällä
välähti
aamun värisenä.
Tuulikki ei pelännyt enää.
Hän tiesi,
että jos myrsky tulisi uudestaan,
Sykki kuulisi sen.
Tuulikki tulee koulusta kotiin
Päivä oli kirkas,
sellainen joka ei muistuttanut
yön myrskyä lainkaan.
Tuulikki käveli koulusta kotiin,
reppu painoi,
ei fyysisesti,
vaan ajatuksista.
Koulussa oli ollut
hankala hetki,
sellainen pieni
mutta silti iso
lapsen sydämessä.
Hän ei ollut saanut
sanaa suustaan,
kun olisi pitänyt.
Ja nyt se tuntui
kuin kivi repussa.
Tuulikki avasi kotioven,
hiljaa,
ettei kukaan kuulisi
että hän oli vähän surullinen.
Mutta joku kuuli.
Ei ääntä,
ei askelta,
vaan sen pienen rytmin
joka kulki Tuulikin mukana
koko matkan koulusta kotiin.
Sykki oli jo siellä,
tyynyn kulmassa,
pienenä valona
joka ei ollut yöllinen
vaan päivän värinen.
Tuulikki pysähtyi.
Hän ei säikähtänyt,
ei pelännyt,
vain huokaisi
sellaisen huokauksen
joka kertoo
että ystävää tarvitaan.
Sykki ei tullut tuuletusluukusta
ei ilmestynyt myrskyn läpi,
vaan oli siinä
kuin olisi odottanut.
“sä tulit,”
Tuulikki sanoi
hiljaa.
“mä kuulin,”
Sykki vastasi
lyhyesti,
varmasti.
Tuulikki istui sängylle,
reppu vierelle,
kivi sisällä.
“koulussa oli vaikeaa,”
Tuulikki sanoi,
ei selittänyt enempää.
Sykki ei kysynyt.
Se ei koskaan kysy liikaa.
Se vain hehkui
pienen valon
joka tuntui
kuin lämmin käsi olkapäällä.
“sä selviät,”
Sykki sanoi.
Ei siksi että se tietäisi kaiken,
vaan siksi että
Tuulikki tarvitsi jonkun
joka sanoo sen.
Tuulikki hymyili,
pieni hymy,
sellainen joka syntyy
kun joku ymmärtää
ilman selitystä.
Tuulikki avaa repunvetoketjun ,
aivan vähän, kuin katsoakseen
oliko se kivi yhä vielä siellä.
Sykki valaisee repun
sisällä olevan kohdan.
pehmentäen repun "kiven"
valollaan.
Sykki hehkui vieressä, kivi tuntui pienemmältä.
Yhdessä poistettiin,
vaikeat asiat koulupöydän ääressä ,
sykkin loistaessa pehmeää valoaan.,
Sykki rohkaisi Tuulikkia:" : Kaiken
ei tarvitse mennä kerralla oikein,
sanat ja tehtävät tulevat
kun on aika sille.
Huomaatko
sinä teet sen itse,
minä olin vain vierellä, sanoi Sykki
loistaen pehmeää valoaan."
Tuulikki hymyili leveämmin,
sanoen : " Kiitos."
