Huone oli hiljainen.

Sellainen hiljaisuus, joka ei ole rauhaa,

vaan pientä yksinäisyyttä.

Sykki kuuli sen.

Ei äänenä,

vaan pienenä sykkeenä,

joka kulki lattian läpi,

seinän läpi,

Lassen sydämestä asti.

“Joku tarvitsee mua nyt”,

Sykki sanoi hiljaa.

Ei kovaa,

ei kiireellä,

vain varmana.

Valo sen sisällä välähti —

pieni ja pehmeä,

kuin lämmin ajatus.

Sykki lähti.

Ei kävellen,

ei lentäen,

vaan sillä omalla tavallaan:

kuin askel ilman jalkaa,

kuin hyppy ilman ilmaa.

Se vain oli yhtäkkiä siinä.

Lasse ei säikähtänyt.

Sykki ei koskaan tule pelottavasti.

Se tulee niin kuin ystävä tulee —

hiljaa ja varmasti.

“Kuulin sut, Minä tulen kun sydän kutsuu"

Sykki sanoi.

Lyhyesti.

Lapsenomaisesti.

Varmasti.

Sykki tuli Lassen huoneeseen, pöydän reunalle.

Lassen käden viereen.,

koskettaen sitä valollaan,

 samalla valaisten

Lassen kesken ollutta koulutehtävää.

“Et oo yksin.”

Lasse nyökkäsi.

"Aloitetaan y6hdessä" se sanoi.

Valo liukui kohti

pöydfällä olevaa tehtävää,

kuin pieni rohkaisu.

" Kun tunne kasvaa liian isoksi,

sitä ei tarvitse

kantaa yksin." Sykki sanoi

Lasse nosti katseensa

samalla siirtäen kirjan lähemmäksi,

"voidaan aloittaa tästä" hän sanoi hiljaa.

Sykki nyökkäsi , valo pehmeänä.

Ja huone ei ollut enää hiljainen.

Ei pimeä , koska  Sykki 

valaisi huoneen pimeän nurkan

joka aikaisemmin oli tuntunut niin pimeältä

ja yksinäiseltä

Se oli lämmin .

Vähemmän peloittava.

Lasse hymyilee ja sanoo"kiitos."

Uskaltaen aloittaa sen , mikä tuntui niin vaikealta.

Ja kun Lasse hymyili,Sykki tiesi,

että seuraava sydän jo odottaa.