Aslakki – Lapinpoika

Aslakkia ei haitannut

pienet puristavat pakkaset,

tuivertavat tuulet,

hiljakseen leijuvat hiutaleet.

Pakkasten paukkuessa,

porontalja kodassa,

nuotion räiskyessä —

lämpöä, tunnelmaa luoden,

antaen raukeuden tunteen.

Kodassa ei ollut huolta,

ei oloa yksinäistä.

Työtä riitti,

poroelo kiireellä aitaukseen

. Mutta Aslakin huoli kasvoi —

pienestä Elmeri‑porosta.

Emä oli viety

, Elmeri yksin aitauksessa.

Miten Aslakki auttaisi,

tukisi yksinäistä kaveria?

Jossakin huomattiin Aslakin huoli.

Ei normaalia värinää,

vaan jotain epätavallista —

sydämestä kumpuavaa tunnetta

pientä ystävää kohtaan.

Kun Aslakki siirtyi ulos,

taskussa tuntui painoa —

kevyttä, lämpöä antavaa,

turvallista tunnetta.

Sykkiä ei ollut tarvinnut pyytää,

anoa.

Se tiesi, milloin Aslakki tarvitsi kaverin.