Pikku Pirta

 

Pikku Pirta ja Sykin  kevätvalon juhla

Kevätjuhlan nauhat lepattivat kylän keskellä,

värikkäinä kuin lintujen siivet.

Lapset juoksivat,

porot tömistelivät,

ja ilma oli täynnä

naurua ja odotusta.

Sykki leijui hiljaa juhlakentän laidalla.

Se oli tottunut auttamaan,

lohduttamaan,

olemaan läsnä silloin kun joku tarvitsi.

 

Mutta tänään kukaan ei itkenyt.

Kukaan ei pelännyt.

Kaikki hymyilivät.

Yhtäkkiä sen eteen pyörähti

pieni, vilkas tyttö —

Pikku‑Pirta.

 

Hänen poskensa hehkuivat,

ja hiuksissa oli nauha,

joka tanssi tuulen mukana.

“Sinä!” Pirta hihkaisi,

osoittaen Sykkiä.

“Pieni valo!

Tule mukaan!

Me harjoitellaan valotanssia!”Sykki välähti yllättyneenä.

Ei kukaan ollut koskaan pyytänyt sitä

mukaan iloon.

 

Aina se oli tullut surun kutsusta,

huolen kuiskauksesta.Mutta Pirta ei epäröinyt.

Hän nappasi Sykin käsiinsä

kuin se olisi ollut

pieni lämmin kipinä.“Katso,” Pirta sanoi,

ja pyörähti ympäri.

Hänen nauhansa ja Sykin valo

piirsivät ilmaan

kaksi kaarta —

toinen pehmeä,

toinen kirkas.Sykki tunsi jotakin uutta.

Ei velvollisuutta.

Ei huolta.

Vain iloa.

 

Kevään keveyttä.

Sellaista, jota se ei ollut

koskaan ennen kokenut.Pikku‑Pirta nauroi.

“Sinä olet täydellinen tähän!

Valotanssi tarvitsee valon,

ja sinä olet juuri oikea.”Sykki leijui korkeammalle,

pyörähti,

välähti,

ja Pirta seurasi sen liikettä.

 

He tanssivat yhdessä,

kuin kevät ja valo,

kuin nauru ja lämpö.

Kun juhla alkoi,

koko kylä hiljeni.

 

Pikku‑Pirta astui keskelle kenttää,

Sykki hänen vierellään.Ja kun he aloittivat tanssin,

kaamos tuntui väistyvän

vielä viimeisen kerran.

Valo ja lapsen ilo

täyttivät kylän,

ja Sykki tiesi:

tämä oli sen viides tarina —

ei surun,

vaan riemun.