Ajatusten virtaa

Tästä matkamme alkaa. Ajatuksia, jotka kulkevat ilman kiireitä- joskus ohi joskus läpi.

ei mittää tärkiää mutta jotakin muuta kuin sitä päivittäistä normi jutustelua säistä ja sairauksista näin vanhalla iällä.

Huh, huh. Mirtähän tästäkin tulee

Liikuntaa pukkaa

Osaks mulle on liikkujan kortit suotu. Se on otettava mitä on paikalle tuotu.

Äidin perässä jo kovasti piennä vauhtia otin. Polvet ruvella, tukka suorana, äitiä tapailin.

Aina on liikunta veressä ollut, tyttöjä kiusannu, karkuun on juosta saanut, konttauksen vaivat lieneekö syynä, kiinni aina jäin, tuntuu kuin seinää päin juossut ois.

Aina on liikunta veressä ollut. Lopulta aikuisna poliisia karkuun juoksin, minäkö muka kortitta autoa ajoin, varastettua muka, ehkä luvatta lainattu, veressä tuskin mäyråkoirallista hyvää olutta. Kilometrin kerkisin juosta, löysivät mut suosta.

Liikunta on aina ollu veressä. Nytkin karkuun juoksen verottajaa, meinaa talon ja auton viedä.

Kaikki tutut mut tietää, niin laiska oon ett' töissä jaksa käydä, mistä mulle muka verovelkaa ois, eihän se mun vika oo jos hyvää hyvyyttään perinnöks talon ja maat jätti mulle.miks mä niistä veroa maksan, ketosko joku tuon veron taksan, maksan kunhan juoksulta jaksan.

Kanalassa 🐓

Kanalasta kuuluu sen kauheaa kotkotusta, kukolta

menee hermot, kuka sitä alituisesti kestäis tuollaista

naisten motkotusta. Vähemmästäkin alkaa riepoo.

Kukolta jo meinas illalla palaa käämit, kanalauma kun

aikansa käytti uuden orren paikkaan. ideoita pursui vanhus

kana lyyti löysi lopulta paikkaan raikkaan.

Oli siinä kukko raukalla olemista, miten moista kestäis. Tulis

vaikka ketturepolainen ja moisen kaakatuksen estäis .Ei

kettukaan tyhmä ole moiseen ryhtyis.

Seuraava päivä jo kukolle uusia huolia jo toi. Talon emäntä

aamulla kanalan aitauksen lumesta tyhjäksi loi, tarkoitus

väki ulos jo päästää.

Kylmähän siellä ulkona tuli, aurinko lämmitti ja hyvin lumi

suli, kanalauma aitauksessa kirmas, kukko jo äänensä

korotti komiasti kiekas, siinä jo talonväkikin silmiään hieras.

Rakkaus outo tauti

Rakkaus on outo tauti, se iskee,

se potkaisee sielun syöväreihin, ihmisen hotkaisee.

Se on mennyttä keliä, luisto vaara suuri,

sitä peliä vaikea voittaa.

Monenlaista ihmiset koittaa, voittaakseen rakkauden.

Rakkaus aika outo tauti, sen estämiseen auta ei edes vouti,

lakia siihen löydy, tosin tunne elämältään ei varmasti köyhdy.

Ehkä rakkauden kannattaa antaa iskeä,

ei sitä ainakaan kannata pois kitkeä,

onhan kuitenkin niin sitkeä, irti ei lähde.

Taudin siemen jää kytemään ajoiksi ja ajanjaksoiksi,

siellä kohtä itää kannattaa varoa miten kiinni pitää.

Rakkaus on aika outo tauti, katso ei rotua ikää, kaikille tasapuolinen,

väliä ei ajaako oikealla vai vasemmalla, aina ajantasalla.

Ilmojakaan se ei katso, sataa tai paistaa

myrskyäkään ei voi laistaa, jos se päättää iskeä,

se tulee vaikka pieniä kiteitä satais taivaan täydeltä.

Rakkautta kannattaa helliä vaalia,

ei kannata sen olla haalia.

Tulisena kun pitää sitä tunnetta ei voita mikään.

Nostetaan kissa pöydälle

Ussein mietin miksi katti rukka pittää nostaa pöyälle kun ei kukkaa kuitenkaan tykkää siitä katin touhuista pöyällä. Sellanen rutale kuin meiän Rutkale on mahoton kolli pyörähtelis siinä pöyällä varsinkin sillo kun muori leipoa rötkäyttäis pikkupullia, siihe sitte Rutkale tulis pyörimään taikinan viereen, arkatkaapa pirruuttanne monta karvaa siihen jäis, ois aika viston näkönen kollin turkki, ei naapurin nartut tykkäis tai sitten liikaakin,

Nytkin jo veka ja Laina . ( se on vekan äitee joka asuu vieressä hiuka kauempana, ei rahaasioita, pieni eläkekin on), puhuvat ruokkomaksuista meiän kollin takia. Tai niinku kerran oltiin naapurin impillä kyläsä ja impi leipo pullaa ja välilä Repan impin kollin kellukkeita siinä pyöritteli ja tokas mitä se meiän Repa tahtoo.

Arvaatteko juotiinko lämpimäis sumpit. Päätettiin juua kotona. Siis miksi se katti pitäs nostaaa pöylle, eihän siitä oo kuin vahinkoa, raapii pöyän pinnan ja roisin näköstä siinä retkottamassa selällään tassut ylhäällä. Aatelkaa ajattelijaa pöyälle selälleen kalsareissa retkottamassa, tai älkää ajatelkokaan. Eettisiä kysymyksiä siitä nousee, myös jos katin nostaa tasolle, Minkä rotune, ettei vaan tulis sorsittua jotain toise kustannuksella harrastettua minkäänlaista rasismia.

Minkä kokonen ois niinko sopiva kisu pöyällä, pitäskö siellä olla nuori katti vai vanha. Oisko katin hyvä olla uros vai naaras, miten jos se onkin kuohittu. Ollaanko käytetty ulkona enne ettei tuu tortut pöydälle, onko tassut puhtaan. Sekasin tässä menee kun rupee miettimään näitä eettisiä ja muita kymysyksiä. En oikein ossaa aatella miksi se kissan retku pitäs nostaa lattalle (slangi sana.

Ripa oli käyny reissulla jossain ja kuullu tuollaisen nime, tuntuu hienommalta laittaa tähän.) Olisin vahvasti sitä mieltä että jätetään katti nostamatta pöyälle, tiiän vekan opettaneen oman rouskun latkimaan tuolilla kahella tassulla seisten latkien kermaa, mutta se onkin veka. Pietään katti lattialla ja jos hiiret hyppii pöydällä niin nostellaan sitten, mutta se onkin oma juttunsa.

Ystävä helteellä

Hikevä niskaan valua antaa. Helpottaa oloa, meitä kuumuuden
kärvistämiä poloja.
Ystävä kaikkensa tekee helpottaaksen sun oloa, juomaa kantaa,
vähempi halauksia antaa, Nyt on viileä ystävä hyvä, näin
helteellä, turhaa ei hikoa, kaivele sun vikoja, tunteet pitää
viileenä,. Se on tosi ystävä.

Mitä haluat?

Lepo ja lämpö - ystävyyden hiljainen hetki.

Tunnetko todella mitä ole mitä haluat?

Oletko katsonut sisintäsi peilistä, mitä näet.

Näetkö sisimmässäsi eilispäivän virheitä,

huomispäivän mustat pilvet, sateen synkistämän

sielun.

Näetkö auringon valoa pilvientakaa, onko niin että

ajatuksessi vain oven takana makaa.

Onko uskosi huomiseen huvennut, oletko ruvennut

elämään eilistä.

Elää pitäisi tätä päivää, tuntuuko usein

tässä ei ole järjen häivää.

Vaellat hiljaisuuden laaksoa, kuulematta linnun viserrystä.

Olisiko aika tw , itseään niskasta kiinni, nostaa koukkuun.

Ettei joutuisi surun suon loukkuun, hiljaisuus ainoa ääni.

Opi kuuntelemaan ilon ja rakkauden ääntä, ne sulle hyviä

asioita kuiskaa.

Ne koskaan sulta ei mitään vie vaan aina tuo, kun

rohkeasti menet niiden luo.

Synkkiä hetkiä elämässä

Elämäni matka

Elämässä nähdä voi monia kuvia, monikaan tarjoa ei toivottua huvia,
Pyörittelen elämää, jatkan samaa rataa,aika ei kulu ei etene hissukseen mataa.

Tunnen hiusten harmauden päässä,
Samalla kun kylmyys näyttää maan olevan jäässä, Koko keho vaikeroi menetetyn lämmön tenhoa. Elämän talvi eessä.

Silmien näkö heikkenee, Lasit korjaa näköä leikkelee., antaen uuden suunnan tulevaisuudessa sen voimavaraksi suureksi Itselle läheisille muunna.

Käsien kuhmut, ihoni rutut, pellolla harvenevat samaan gahtiin kutut. Ruoho ei maistu, Ateria ei tuoksu, niin monesta asiasta nyt kärsin, porkkanaa järsin.

Luustoni heikkenee, kulku ei maita tieni on nykyään niin kaita. Esteet polkuni täyttää, tovereiden puute yksinäiseltä alkää tulevaisuudessa näyttää.

Elämän veneeni kulku hiljenee, laineita tuskin laitoihin lyö. Ajan hammas matkaani syö. Aika lisää tuskin saan, aukaisen viimeisen kerran elämän haan.

OSA 1 VUOTAVA VENE

ENSIMMÄINEN OSA INHIMILLISISTÄ ASIOISTA JOITA AJATTELIJAN PÄÄNUPISSA SEILAA VUOTAVAN VENEEN PERÄSIMESSÄ

Kolmatta kertaa kaadun,
Polveen hiukan sattuu,
itsetuntoon suurin kolhu.

Puhuin palturia taas,
Sain uskomaan, kaiken
Onneksi puhuin itselleni.

Äkäinen mies ärjyy
Äkäinen nainen kiljuu
Yhdessä ovat hiljaisia

Mies tuntee alenmuutta
Usein siinä oikeassa
Rakkaus antaa periksi.

Rakkaus "isään" vahvistaa
Antaa uutta voimaa
kumpa muistaisimme sen

Terveys meille tärkeä,
pilaamisessa ei järkeä,
on vain helppoa

Aamu-uinnilla meressä
Sen tunsin iholla,
Suolan tuoksu ilmassa

Ylitalon kustu

Onnellisuus on metsän puussa,
jokainen voi tuntea omassa suussa,
maun onnen ja ilon, niin moninaisen kilon.

Raha ei tuo onnea, helpottaa elämää, aukaise
ei jokaista veräjää, Monta reittiä sulkee, jos
silmät lapuilla kulkee,

Rakkautta on turha etsiä näe ei kuin
kelottuneita metsiä, pääpilvissä korkealla
kulkee, näin rakkauden itseltään turhaa sulkee

Fransuo Fläpipasco

Taivasta katson, näen mustan aukon.
Meidät kaikki imee, tiukassa otteessa.
Kosteessa säässä, kastellen hiukset,
nostaen Jupiterin paikkaa korkealle ajatusten tasoa.

Ajatusten uoma, johtaa kuivatusten suolle.
Virtojen lähteelle, ruostuneiden vesien
taakse, tähtien luo, jotka liikkuvat
varjojen tahtiin, luottaen meidän
loputtomaan kykyyn ja mahtiin.

Olemme pieniä tekijöitä, rakentajia,
suuressa keossa, toisten vilpeltäjien joukossa, taakkoja ylivoimaisia kantaen.
Kaikkemme toisille antaen,
Itseämme uhraten.

Ottaisitko vastaa, kaiken sen voiman ja
loiston, toiston jota kiitoksena voisit saada.
Muita se tuskin ei kaada,
Iloa voisi antaa, teotkin pienet,
Onnea kunhan toisille vienet.

Taivasta mietin ajatuksia suuria,
kaivelen sisältäni pieniä juuria,
voimaa lannoitetta runsasta taivaalta saan.
Sitä muillekin jaan, tuulien kautta, valkoinen lautta, sitä kaikille jakaa, suruissaan
kulkiessaan tasapainon takaa.

Ajattelija

Taivasta katson, näen mustan aukon.
Meidät kaikki imee, tiukassa otteessa.
Kosteessa säässä, kastellen hiukset,
nostaen Jupiterin paikkaa korkealle ajatusten tasoa.

Ajatusten uoma, johtaa kuivatusten suolle.
Virtojen lähteelle, ruostuneiden vesien
taakse, tähtien luo, jotka liikkuvat
varjojen tahtiin, luottaen meidän
loputtomaan kykyyn ja mahtiin.

Olemme pieniä tekijöitä, rakentajia,
suuressa keossa, toisten vilpeltäjien joukossa, taakkoja ylivoimaisia kantaen.
Kaikkemme toisille antaen,
Itseämme uhraten.

Ottaisitko vastaa, kaiken sen voiman ja
loiston, toiston jota kiitoksena voisit saada.
Muita se tuskin ei kaada,
Iloa voisi antaa, teotkin pienet,
Onnea kunhan toisille vienet.

Ylitalon Kustu

Elämässä nähdä voi monia kuvia,
monikaan tarjoa ei toivottua huvia,
Pyörittelen elämää, jatkan samaa rataa,
aika ei kulu ei etene hissukseen mataa.

Tunnen hiusten harmauden päässä,
Samalla kun kylmyys näyttää maan olevan jäässä, Koko keho vaikeroi menetetyn lämmön tenhoa. Elämän talvi eessä.

Silmien näkö heikkenee, Lasit korjaa näköä leikkelee., antaen uuden suunnan tulevaisuudessa sen voimavaraksi suureksi
Itselle läheisille muunna.

Käsien kuhmut, ihoni rutut, pellolla harvenevat samaan gahtiin kutut. Ruoho ei maistu, Ateria ei tuoksu, niin monesta asiasta nyt kärsin, porkkanaa järsin.

Luustoni heikkenee, kulku ei maita tieni on nykyään niin kaita. Esteet polkuni täyttää, tovereiden puute yksinäiseltä alkää tulevaisuudessa näyttää.

Elämän veneeni kulku hiljenee, laineita tuskin laitoihin lyö. Ajan hammas matkaani syö. Aika lisää tuskin saan, aukaisen viimeisen kerran elämän haan.

Fransuo Fläpipasco

Kovin lyhyt on matka ihmisen,
aikansa kulkee, ihmisen toisen piiristänsä helpolla sulkee.
Muuria rakentaa, portteja niukkaan,
välitä toisesta ei hiukkaan

Taival ei helppo, piiriss maan,
Monesti siitä iloa tuskin saa
Elämme hetken, sitten toisille kaiken jää

Sekö tarkoitus kulkemisen jalon,
Elää hetki, rakentaa kenties talon, pihamaalle
omalle, lippu salon.
Autuaana istua katsella taloa, siemailla kahvia, ennenaikaista vanhenemista varoa.

Naapuri osti uuden auton, meidän mielestä mauton.
Uusi pitää saada, pikku velka pudjettia kaada. Ehkä isompi,
uudempi, elämän tarkoitus rahakkaalta näyttää, paljon käyttää, pankista lisää, takuuseen pyydetään isää.

Syödä mässytetään , piirasta, pihvii kalaa, hörpyn pullosta painikkeeksi otamme salaa.
Uutena vuotena toiset valaa tinaa, toivoo unelmien täyttyvän, kohti parempaa huomista, ei tulevina viikkoina ainakaan
lumen luomista.

Maan piirillä kulkiessa, hyviä asioita uotamme,
Ystäviin, perheeseen luotamme.
Iänkarttuessa istutaan rauhassa, hampaat pois, liemi enää kaupassa.
Aika kulutta omaa piiriä, enää ole Siiriä, ei salossa liehu isännän viiriä.
Hetken vielä kuljemme maan piiriä. Katsomme eteen, niin tyyneen hiljaiseen veteen.

Ajattelija